Sairaan laiha - Kun vaatekoko merkkaa elämääkin enemmän

Toivottavasti teksti ei tule olemaan raskasta luettavaa, sillä luvassa on pitkä postaus tärkeästä ja vähän vakavemmasta aiheesta, kuin mistä yleensä kirjoitan.

Kuvia en halunnut laittaa tähän postaukseen, etten inspiroi kuvillani tai painolukemillani muita syömisongelmaisia sairaalloiseen laihuuteen.

Jossain toisessa postauksessa saatan ehkä joskus niitä käyttää, jos koen asian tarpeelliseksi.

Saan edelleen aina silloin tällöin kommenttia painostani.

Milloin olen pyöristynyt, milloin kauhistellaan kun olen laihtunut ja pieni.

Milloin ollaan pakkosyöttämässä ja tuputtamassa pullaa ja millon taas ollaan soittamassa palvelunumeroon, että täällä on tyttö joka on liian laiha eikä syö.

Anteeksi kielenkäyttöni, mutta vitunko väliä sillä on miltä minä näytän. Jos ei naama miellytä, niin kato mua vaikka takaa päin :D

Mutta painon kommentoiminen ei todellakaan tunnu mukavalta. Miksi minun paino on joillekin ongelma? Tai oikeastaan elämän tehtävä tulla mulle sanomaan näistä asioista. On mullakin kotona peili.

Kuka on ylipäätänsä koskaan sanonut että toisen painon kommentoiminen on ok ja täysin sallittua?

Ja miksi helvetissä jotkut kokee, että laihoille saa sanoa että "otappas tuosta vielä lisää pannukakkua niin kasvat ja saat lihaa luittes ympärille!".

Sanoisivatko nämä samat ihmiset lihavalle, että "a-aa jätäppäs toi pulla välistä ja ota porkkanaa".

Tuskinpa.

Sitä paitsi - "oletpas laihtunut!" ei todellakaan ole mikään kehu. Vai sanoisitko sinä jollekin tämän tai vaikkapa että "kappas vaan, ootpa sä lihonut".

Sen ymmärrän, että jos jollakin on vaikka laihdutus tavoitteena, että sitä sitten kehutaan ja tsempataan, JOS se laihduttaminen on aloitettu terveyttä edistävistä syistä, eikä toisten ihmisten vuoksi, vaan henkilön itsensä vuoksi.

Mun on ollut ehkä vaikea kertoa tästä, mutta koska olen pyöritellyt näitä asioita mielessäni lähes pakon omaisesti, päätin että kerron tästä. Mulla meni kuppi sen verran nurin yks päivä kun sain kommenttia jälleen mun painosta, että nyt avaudun ihan juurta jaksain tästä aiheesta.

Tällä hetkellä mulla on siis asiat todella hyvin, olen aika tyytyväinen itseeni, mutta välillä mietin menneitä asioita ja omaa itsetuntoani sekä minäkuvaani.

Nimittäin koko postausidea lähti oikeastaan viimeviikolla tapahtuneesta farkkujen sovituksesta ja parista kommentista joita tutuilta sain painooni liittyen.

Kerronkin teille nyt koko tarinan laihduttamisesta ja huonosta itsetunnosta.

Sovitin farkkuja yks päivä parin kaverin kanssa. Toiselle kaverilleni meni kaikista pienin koko eli koko 34 ja minä jouduin ottamaan koon 36 ja sekin tuntui hitusen liian naftilta.

Vaikka olemme molemmat pienikokoisia ja lyhyitä. Farkkujen malli oli vain vähän omituinen ja syynä isomman koon valitsemiseen olikin oikeastaan mun leventynyt lantio ja pakaratreenin tulokset.

Ei niinkään että pitäisin itseäni sen isompana.

Olin silti täysin fine asian kanssa. Olihan minulla sentään lantio leventyt ja reisiin tullut myös lihasta huomattavasti kevään sekä kesän aikana. Täysin normaalia. 

Vaan toista se oli vielä viisi vuotta sitten.

Olisin saanut itkupotkuraivarit ja jättänyt taas aterioita väliin.

Niin - minähän jätin.

Olin joskus itkenyt sovituskopissa kun treenihousut piti ottaa XS kokoisena, eikä XXS koko enää mahtunut minulle. 

Ihan järjetöntä.

Olin lihava, ruma, riittämätön...Kaikkea sitä mitä en halunnut olla.

 Enkä oikeasti ollutkaan.

Se vain tuntui siltä.

Mutta sen hetken jouduin kuitenkin elämään ja minulle kaikki se oli todellista.

Halusin olla laiha.

Oikeastaan ihan sairaan laiha.

Näin itseni karseana. Kaikki minussa oli väärää. Koin olevani väärässä vartalossa.

Jollain sairaalla tavalla sain mielihyvää siitä kun onnistuin jättämään aterioita välistä.

Oli maailman mahtavin tunne kun huomasin, että olin viikkokausia selvinnyt vain parilla pienellä annoksella päivässä. Se tuntui suurelta onnistumiselta.

Minulla oli täysi kontrolli edes yhteen asiaan - syömiseen (tai oikeastaan syömättömyyteen).

Olin ammattikoulussa ekan vuoden opiskelija. Tutustuin tyttöön joka oli todella hoikka ja pienikokoinen. Toivoin näyttäväni häneltä. Koskaan en sitä ääneen sanonut, mutta salaa todella toivoin, että jonain aamuna kun heräisin, olisin lähes identtinen kopio hänestä.

Olin valmis maksamaan mitä vain näyttääkseni häneltä.

Muut huomasivat sairaalloisen laihuuden ihannoimiseni melko aikaisin, sillä painoni tippui myös nopeasti. Tulihan se yhtä nopeasti myös takaisin ja siitäkös revinkin pelihousuni.

Minulla diagnosoitiin paniikkihäiriö sekä masennus samoihin aikoihin ja kohtauksia tuli myös enemmän kuin tavallisesti. Yleensä sain kohtauksen jos piti esiintyä omana itsenäni yleisölle tai piti pitää koulussa esitelmää. Mutta nyt niitä saattoi tulla jopa ihan kaupassa asioidessa.

Tärisin ja hikoilin. Osittain siksi etten ollut syönyt mitään, osittain siksi että minua ahdisti.

Pelkäsin muiden kiinnittävän huomiota vatsamakkaroihini, vaikka todellisuudessa kaupan kassaa kiinnosti ehkä kuitenkin se, että tervehdin, maksan ostokseni ja poistun. 

Hän tuskin olisi olemattomia vatsamakkaroitani huomannut.

Mutta minulle ne olivat todellinen ongelma ja pakko-ajatusten kohde.

Olin liian tietoinen olemuksestani.

Tuntui kuin olisin kaiken keskipiste - kaikki tietävät tarkalleen mitä ajattelen. Pelkäsin jopa hengittäväni liian isoon ääneen. Eikä puhettakaan, että suostuisin syömään julkisella paikalla.

Halusin olla näkymätön.

Liian erikoinen pukeutuminenkin ja värien käyttö vaatteissa oli minimoitava, jotta varmasti olisin samaa harmaata massaa kuin muut eikä minuun voisi kiinnittää huomiota.

Olin kuin näkymätön Ninni, joka vielä myöhemmin muuttuisi näkyväksi.

Jossain vaiheessa mun lähimmät ystävät alkoivat raivoamaan minulle siitä kun laskeskelin kaloreita jatkuvasti. Yhteisistä nyyttikesteistä ei meinannut tulla mitään, sillä minä olin se joka määräsi mitä tulee syödä ja missä on vähiten kaloreita.

Me joskus jopa otimme toisistamme ympärysmitat. Halusivat osoittaa minulle sen, että olen todella pieni ja minulla ei ole hätää sen suhteen, että olisin lihava.

Yksi ystävistäni jopa suuttui kun moitin itseäni ja haukuin itseäni lihavaksi, vaikka hänen ympärysmittansa reidessä oli sentin isompi kuin minun. Vaikka hänkin oli pienikokoinen.

Lukuisia riitoja saimme aikaiseksi kun yksi kysyi "Jos itseäsi pidät lihavana, olemmeko me mielestäsi super-isoja?".

Kukaan ei ymmärtänyt minua. 

Kukaan ei halunnut ymmärtää.

En halunnut puhua syömisestä enää kenenkään kanssa.

Kävin taistelua omaa inhottavaa kroppaani vastaan pääni sisällä. Inhosin muiden seuraa.

Halusin polttaa sillat ja olla vain yksin.

Aloin tuntemaan katkeruutta ja suoranaista inhoa muita kohtaan.

Mua raivostutti aina.

Musta tuli yhtäkkiä tosi vihainen ja masentunut.

Kiukuttelin kaikille jatkuvasti. 

En nauttinut muiden seurasta enää niin paljon kuin ennen.

Mua inhotti puhua ruoasta, liikunnasta ja ulkonäöstä.

Eniten mua buustasi laihduttamaan muiden kommentit mun ulkonäöstä.

"Et näytä edes erityisen pieneltä. 

En usko että sun vaatteet olisi lähellekään XS kokoa"

"Ei sulla voi mitenkään olla ongelmia syömisen kanssa. Sähän syöt kaikkea p*skaa muutenkin"

"Vieläkö sulla on tuossa läskissä rokotusarpi??"

"Niin ne lihavatki koittaa pönkittää omaa itsetuntoaan valehtelmalla, että on oikeasti kokoa pienenpi"

"Jos Annika ois yhtään kauniinpi, sillä nousis kusi hattuun"

Toisaalta juuri tällaiset ilkeiden kommenttien heittelijät antavat mulle inspiraatiota.

Ne osoittavat minulle sen, että tuollaiseksi en ainakaan halua tulla.

Halusin vain olla kotona ja piiloutua "läskeineni" omaan huoneeseen.

Aloin seuraamaan blogeja, joissa oli laihdutusvinkkejä.

Yritin viimetippaan olla niin pieni kuin mahdollista.

Thinspiration oli se juttu.

Pidin päiväkirjaa mun syömisistä ja tavoitteista. Punnitsin itseni säännöllisesti.

Ruoan ajatteleminen oli mun päivätyö. Pakko-ajatus. Ongelma. Kaiken alku.

Jossain vaiheessa mulla vintti pimeni täysin.

Oltiin amiksessa tunnilla ja koneilla istuttiin ja höpöteltiin niitä-näitä. Mun luokkalainen näytti mulle kissavideon youtubesta ja en jotenkaan jaksanut keskittyä siihen. En nähnyt lukea tekstejäkään kunnolla.

Tuli todella huono olo ja menin vessaan oksentamaan.

Eihän sieltä vatsasta tullut kuin nestettä, koska en ollut syönyt.

Silloin mut otettiin vakavasti ja että mulla todellakin oli hätä.

Täristen kävelin kotiin ja olin ihan pihalla.

Sellainen olo kuin kohta lähtisi jalat alta ja menettäisin tajun täysin.

Huonovointisuudesta, väsymyksestä, hiusten lähdöstä, ja keskittymisvaikeuksista alkoi tulla arkipäivää. Nolointa oli kun nukahdin tunnille ja sen tunnin pitäjä teki siitä ison numeron.

Mä en tarkkaan edes tiedä milloin mulla alkoi järki pelittämään kunnolla ja tajusin, että mä oon sairas. Tai vielä parempaa, jos antaisin painon nousta ja ymmärtäisin sen olevan täysin normaalia.

Muutokset tapahtuivat hiljalleen parempaan suuntaan.

Tuli trendiksi olla muodokkaampi ja lihaksikkaampi, eikä sairaalloista laihuutta enää pidetty trendinä.

Aloin keskittymään enemmän muihin juttuihin ja annoin painon nousta hiljalleen.

Tavallaan unohdin koko asian enkä jaksanut enää välittää. Samoihin aikoihin mun masennusta alettiin hoitamaan, joten ruoan ajatteleminen oli enää toissijaista.

Tosin salikortin hommattuani aloin käymään salilla ulkonäön vuoksi.

Vaikka näinhän sen ei kuuluisi olla.

Mutta treenaamisesta ei mulle tullut hyvää tunnetta, vaan tein senkin puhtaasti ulkonäön vuoksi.

Mulla jopa nälän tunne katosi. Totuin siihen, että söin kaksi "ateriaa" päivässä ja olin jatkuvasti menossa ja tekemässä, etten edes ajatellut nälän tunnetta. Joskus jos nälkä yllätti, ajattelin sen olevan illuusiota ja että kroppani yrittää vain huijata minut syömään.

Mulla paraneminen otti tässä vaiheessa takapakkia ja olin itsetuhoinen.

Kaikista kauhein tunne oli kun äiti näki mun viilleltyn käsivarren. Se järkytys minkä näin äidin silmissä avasi myös mun omat silmät - samalla kun satutan itseäni, satutan myös muita.

Mä en koskaan valikoi ystäviäni ulkonäön vuoksi.

Jotenkin tuntui, että minut silti valittiin porukkaan vain sen perusteella miltä näytin. Ja vastaavasti jätettiin ulkopuolelle jos taas en ollut tietyn näköinen.

Vaikka näinhän se tuskin oli. Mutta silloin se tuntui siltä ja aloin pakon omaisesti taas laihduttamaan.

Paino jojoili niin epäterveellisen paljon, että olin jatkuvasti sairaana.

Poissaololista näytti punaista kohdallani. Hyvä jos sattui vuodessa olemaan edes  yksi kokonainen viikko, jolloin olisin kaikki päivät koulussa.

Söin tuolloin myös prosessoitua ruokaa ja nälän tunne oli jatkuvasti läsnä.

Syömishäiriö on siitä myös vittumainen sairaus, koska se opettaa ihmisen valehtelemaan niin sairaan hyvin - "Kaikki on hyvin. Mulla ei ole hätää".

Mulla tulee olemaan lopun elämäni varmasti ongelmia syömisen kanssa.

Tai ainakin pakko-ajatuksia.

Tiedostan onneksi mikä on terveyden kannalta ok ja mikä ei, joten osaan syödä onneksi nykyään ilman pelkoja. Ja pelkoruokia. Voin nykyään syödä mitä tahansa kokematta siitä huonoa omatuntoa.

Miksi ruuasta edes pitäisi kokea huonoa omatuntoa?

Syötäväksi ruuat ja herkut on tarkoitettu.

Olen opetellut myös säännölliseen ruokarytmiin, joka on älyttömän tärkeä muistaa.

Nälkä ei pääse yllättämään ja mieliala pysyy myös tasaisempana.

Tosin joinakin päivinä mua ei kiinnostaisi syödä ollenkaan, mutta tiedostan sen etten jätä syömättä laihduttamisen vuoksi, vaan sen vuoksi etten vain jaksa syödä.

Mulla on paniikkikohtaukset vähentyneet huomattavasti kun omaan terveen suhtautumisen ruokaan ja syön säännöllisesti.

Mutta tästä matkasta en olisi selvinnyt ilman mun tukipilareita - ystäviä, jotka on mun tukena edelleen. Sekä tietty äitiä, pikkusiskoa sekä mummia lukuunottamatta. Kelkkaan on mahtunut myös uusia ystäviä ja vastaavasti pudonnut pois niitä, jotka eivät olleetkaan mulle hyvää seuraa. 

Tällä hetkellä koen olevani terve.

Tai ainakin terve sen suhteen, että painoni on normaali ja tiedän mikä on mulle hyväksi.

Välillä koen olevani isompi kuin mitä oikeasti olen ja mietin laihduttamista.

Mutta tiedostan, etten halua palata aikaisempaan elämään ja kiduttaa itseäni. 

Mutta ennen kaikkea tiedän, että minun ei tarvitse näyttää joltain tietynlaiselta saadakseni huomiota tai miellyttääkseni ketään. Tiedän, että olen hyvä tällaisena.

Olen minä.

Iloinen ja aurinkoinen pikku Annika.

En tiedä. 

Ehkä mä vain halusin avautua tästä kipeästä asiasta, jotta kaikki oppisivat mihin toisen painon kommentoiminen voi johtaa. Ja että yksikään joka tän asian kanssa kamppailee ei joutuisi olemaan yksin. 

Täällä on yksi, joka selvisi.

ANNIKA KOLKKA